Elämä

Nyt sitä vasta osaa arvostaa, tuota eittämättä dadaistista maailmankatsomusta, joka tietyllä itseironisella tavallaan kuvaa nykyaikaa, jossa fiktion, tuon realismin vastakohdan, rajat, veteen piirretyt viivat soljuvat hiljalleen lähemmäs ihmisen omaa mieltä, käsitystä ihmisyydestä, jonka tarkoitusta emme pysty käsittämään ja joka kuitenkin on, tuo tarkoituksen selvittäminen, kaikkien pyrkimystemme päämääränä, ikäänkuin elämän ohjenuorana, jota pitkin kuljemme, kuin päiväkotilapset ohjaajansa ohjaamana kohti museota, elokuvamaisesti tarkkaillen kaikkea ymmärtämättä kuitenkaan kokonaisuutta, tuolla lapsen pienellä mielellä uskoen hyvään, hyvän ja pahan selkeään eroon, kuten meille on opetettu ja mikä kuitenkaan ei pidä paikkaansa, kuten varmasti niin monta kertaa olemme saaneet huomata erilaisista maailman tapahtumista, kuinka jopa luonnon julmuus vastaa ihmisen aiheuttamien kärsimysten vertaista tuskaa, joka viiltää ja repii rikki heikon ihmismielen, tuon kehon sisältämän hengen, elossa pitävän voiman, jonka monet uskovat Jumalan aikaansaamaksi, Jumalan jolla on monta nimeä ja johon luotetaan usein vain tuskien saartamana, ilman mitään perusteita, kuten lapsi luottaa vanhempiinsa, saaden heistä turvaa, pyyteetöntä rakkautta, mutta heidän pettäessään tämän pienen sydämen, saa sen sulkeutumaan ja kääntymään itseensä, kuten Jumalan näennäisesti pettäessä ihmismieli lakkaa luottamasta siihen, eikä välttämättä löydä hankalasta paikasta ulospääsyä, joka kuitenkin usein on helppo ja havaittavissa, apunaan läheiset, joita ihmisen perusluonne kaipaa, mutta joita on yllättävän hankalaa hankkia, nykypäivänä, aikana jolloin ihmisiin ei uskalleta luottaa, tai halutaan olla varmoja jostain, mitä ei edes tiedetä ja etsitään tietoa unen ja valveen rajamailta, uskotaan olevansa kuollut, eletään limbossa ja vaelletaan astraalitasolla elävien kanssa, vaikka ollaankin eläviä, ja ammutaan itseään herätäkseen pelottavasta unesta, joka on siis totta, vain saadaksen aamukahvia, joka eittämättä on pahaa, mustaa, pahuuden väristä ja kuitenkin niin suloisen kitkerää, addiktoivaa ja mielipiteitä jakavaa, ammutaan itseään päästäkseen pois todellisuudesta, jota luullaan uneksi eikä uskota sen jälkeistäkään aikaa todeksi, vaan luullaan olevan kuolleita koko ajan, mikä pienemmässäkin määrin saattaa sekottaa pikkuasioihin takertuvan mielen, joka ei osaa aina erottaa fiktiota, tuota erilaisten mielikuvien maailmaa, todellisuudesta, joka yllättävyydessään ja epäjärjestelmällisyydessään on joskus jopa kauempana itsestään, kuin realistiseksi kuvatuista elokuvista, joita katselemalla tällainen tilanne on mahdollinen, jossa ihminen ampuisi itseään, omaan harhakuvaansa sokeasti uskoen, peittäen itseltään faktat, jotka muiden näkökulmasta ovat hyvin selkeitä, muttei kuitenkaan epätodellisen maailmankuvan voittavia argumenttejä, joilla voisi kumota tuon unitilan, josta monet uskovat pääsevänsä pois kun nipistää itseään, tuottaen kipua, tuota pelättyä ja rakastettua ihmismielen aiheuttamaa hermosysäystä, joka välittäjäaineiden salpaajilla, kipulääkkeillä, saadaan keskeytymään, vahingoittamatta kuitenkaan mitään pysyvästi, vaatien itseltään yhä enemmän ja enemmän, saavuttaakseen päämäärän. hyvin jännä päämäärä.

loppuiskohan tää jo? :D

Kiitos taas Pasila, aiheutit noin 3000 merkkiä pitkän lauseen jossa ei ole järkeä.

<3 j-tek 

j-tek

Tutustumisen arvoinen uskottava työntekijä ja ahkera pulisija, joka pyrkii ottamaan kaikkien tunteet huomioon.